Metsästäjäisän sankaritarina sai mustat siivet
Vain huolellinen tähtäys ja puristus liipaisimesta, niin eränkäynnin jalo perinne siirtyy metsämiehen suvussa eteenpäin. Näin unelmoi Aku Ahlholm ja kertoo nyt Luonnonvoimaa-blogissa, mitä tosiasiassa tapahtui.
Kehaisen koiraa tyttärelle, ja jätän hänet piiloon seuraamaan tilannetta. Ryömin kohti kantoa, josta saan hyvän tuen kiväärilleni.
Arvokas eräperintö on juuri siirtymässä sukupolvelta toiselle: sekä tyttö että nuori koira leimaantuvat pyyntiin loppuiäkseen. Yksi laukaus vain.
Vanha äitini muistelee yhä, kuinka isäni hiipi teerelle. Iso mies liikkui mättäillä äänettömästi ja katosi kuin varjo metsään. Hetken päästä oli kuulunut laukaus ja toisen hetken päästä hymylevä mies oli palannut seuraavan päivän lounas kädessään.
Nyt on minun vuoroni piirtyä jälkipolvien muistoihin sankarina, joka oli yhtä humisevan metsän kanssa. Puristan liipaisimesta. Kyllähän minä ampujasuvun vesa tiedän, ettei sitä vetäistä vaan puristetaan.
Laukaus. Teerikukot nousevat terveille siivilleen. Tytär katsoo minua. Kohta koirakin tulee, istahtaa ja tuijottaa.
Paistettaisiinko silti makkarat?
Aku Ahlholm